Kohtaamisia Anitan kanssa - Mustalaisperheen arkea Unkarissa. Suomalainen Jaakko muranen auttajana. Osa 1.

Hyvä ystäväni, Jaakko Muranen, joka aikoinaan v. 1994 oli Pelimannet duon kanssa keräämässä ja viemässä sodan repimään ent. Jugoslaviaan 5 täyspitkää rekkaa avustustarvikkeita Suomesta, asuu nykyään talvet Unkarissa, on tehnyt paljon mustalaisperheen hyväksi Tässä kertomus käytännön työstä, joka osoittaa kuinka paljon yksi ihminen voi tehdä lähimmäisensä hyväksi. Te jotka haluatte auttaa tätä Jaskan työtä rahallisesti, vaikka pienelläkin panoksella kuukausittain, tai kertalahjoituksena, tässä hänen tilinumeronsa: Jaakko Muranen FI16 116250 000 59015 https://www.facebook.com/jaakko.muranen

Kohtaamisia Anitan kanssa

Ostin 8vuotta sitten pienen savitalon unkarilaisesta kylästä nimeltä Varászló, noin 40 kilometrin päästä Slovenian ja Kroatian rajalta. Kylässä asuu alle 200 asukasta, suurin osa ikäisiäni eläkeläisiä sekä joitakin mustalaisia, monilapsisia perheitä. Kilometrin päässä on isompi kylä, jossa enemmistö asukkaista mustalaisia.

Talon olin hankkinut eläkepäivieni asunnoksi, enkä ensimmäisinä vuosina montaakaan kertaa käynyt talossani, mutta aina kun tulin, oli taloni varastettu tyhjäksi siitä, mitä olin jättänyt, muutama kamiina, huonekaluja ym. vähäarvoista.

Noin 5 vuotta sitten kohtasin Anitan ensimmäisen kerran. Hän oli tullut moikkaamaan naapurissa asuvaa äitiään ja kun huomasi minut, tuli mutkattoman suoraan jonkinlaisella saksallaan tiedustelemaan, ostaisiko herra “jotakin” häneltä. Hieno avaus. No, ei tehnyt mieli ja kohteliaasti kieltäydyin. Seuraavana päivänä olin nauttinut muutaman mukin viiniä, näin Anitan naapuritontilla ja kutsuin luokseni kertomaan tarkemmin tarjouksestaan. Ei kostea neuvottelukaan johtanut kauppoihin, mutta hintataso kuitenkin tuli selväksi.

Neljä vuotta sitten jäin eläkkeelle ja ostin taloni naapurista hyväkuntoisen talon, jossa nyt asun. Eikä aikaakaan, kun nuori Istvan ilmaantui portilleni pyytämään rahaa, että voi ostaa ruokaa raskaana olevalle naiselleen. Annoin muutaman euron, ettei tarvitse olla nälässä. Muutama euro ei ole paljon, mutta maassa, jossa kilo leipää maksaa 50 senttiä, muutamalla eurolla ostaa reilusti sapuskaa.

Kävi sitten raskaana oleva neitokainenkin portilla Istvanin kanssa näytillä ja saamassa ruokarahaa. Niin meistä alkoi tulla tutumpia, kutsuivat kotiinsa kahville. Tai siis omaan huoneeseensa, josta tosin puuttui ovi ja kamiina. Huonekaluna yksi ainoa leveä sänky ja kuinka ollakaan, tämä raskaana oleva 15 v. tyttö olikin Anitan vanhin lapsi. Asuivat naapurikunnan kurjimman kadun kurjassa viimeisessä talossa.

Niin sitten tein Istvanin kanssa urakan polttopuiden pilkkomisesta, että saisi poika tienata työllä rahaa. Ei se oikein mennyt putkeen, koko ajan piti saada kottia ja keskenhän se homma jäi kun palkat oli kotattu. Lapsi syntyi joulukuussa ja avun tarve lisääntyi. Istvan kävi usein ja aina se sai rahaa, milloin mihinkin. Muun muassa prepaid sähköön. 20 kWh maksaa 6 euroa, 15 ekellä saa liki 60 kWh. Kun mittari nollilla, sähköt katkeaa ja sitten pitää kohlia sen verran rahaa, että pääsee lataamaan.

Syntyneestä lapsesta piti tulla suomessa koottavan auttamisringin kummilapsi ja sovin että alkuun maksan pari kymppiä lapsen vanhemmille joka kuukausi. Maksupäiväksi sovittiin joka kuun 25. päivä.

Olin asentanut pihaani semmoisen huomaamattoman riistakameran sekä hankkinut vaatimattoman hälytyslaitteen kotiini. Se hälytti naapurissa tekstiviestin voimalla. Ja kuinka ollakaan, kävin viemässä kuukausiavustuksen hiukan etuajassa, kun olin lähdössä suomeen. 25. helmikuuta. Naapurissa hälyytti, tulivat katsomaan, kuka on vierailulla. Kerroin, missä riistakameran löytää, ja voi itku: Istvanhan niissä kuvissa keikkui. Se suuressa viisaudessaan oli käynyt visiitillä ja vienyt vajastani muutaman huonon moottorisahan. Poliisi, kuulustelut, oikeudenkäynti ilman asianosaisia siten, että saa valittaa, niin järjestetään semmoinen istunto, johon kaikki kutsutaan. Istvan poloinen valitti, uusi istunto, johon ei istvan tietenkään saapunut. Pöytäkirjoista ilmenee, että aika paljon kalliimmaksi tuli jälkimmäinen istunto.  Siihen sitten päättyi sen perheen auttaminen. Mutta elämä jatkuu, eikä kukaan käynyt portillani. Muutamaa meidän kadun varrella asuvaa mustalaisperheen äitiä autan välikäden kautta. Mutta sitten tuli uusia käänteitä...

Joulun alla päätin unohtaa karvaiset kokemukset Istvanin kanssa ja lähetin Anitan äidin talon ostaneen perheen kautta terveiset Anitalle, että tulisi käymään.

Tulihan se Anita ja siitä alkoi seuraava kierros ystävyyttä.  Anita oli niin kamalan likainen ja haisi pahalta. Ja tosi kurjan näköinen, ryppyinen laiha piruparka. Kertoi olevansa eläkkeellä ja kertoi, ettei saa joulukuussa tavanomaista n. 150 euron eläkettään, joitakin sotkuja papereissa. Saa sitten tammikuussa kahden kuun eläkkeen. Vaihdoimme puhelinnumeroita ja meistä tuli kaverit Facebookissa.

Anita oli muuttanut  naapurikylässä kadun vastakkaiselle puolelle, parempikuntoiseen taloon. Anitalla oli vaikeuksia vähän joka suuntaan: sosiaalitantta painoi päälle lastensuojelun nimissä, poliisi ahdisteli maksamattomista sakoista ynnä muuta harmia. Nimittäin jo silloin kun Anitan tytär sai ensimmäisen lapsen, jäi nuorempi tytär pois koulusta ja siitä alkoi tulla sakkoja ja uhkasakkoja. Maksoin ensimmäisen, n.50 euron sakon, kävimme ruokakaupassa ja ostettiin isot kassit ruokaa. Järkytyin, kun seuraavana päivänä kaikki oli syöty, ihan kaikki. Olen itse vuosikausia huolehtinut viiden hengen perheen ruokaostoksista, joten uskon osaavani arvioida kulutusta. Perheeseen kuului Anita, vanhempi tytär, jolla Nelli 2 v. ja uusi, noin puolivuotias poikavauva. Ja vielä kuului porukkaan Anitan nuorempi tytär, joka oli juuri täyttänyt 16.

Tammikuussa tilanne sakkojen ja muun ahdistelun osalta kävi sen verran kireäksi, että tyttö päätti palata takaisin koulun penkille. Ja palasikin. Koululaisen piti saada oma älypuhelin, ja semmoinen sitten ostettiinkin. Seuraavana aamuna nousi kamala itku ja poru. Se edellisenä päivänä hankittu puhelin oli tuhannen päreinä. Kosketuspinta pelkkää säröä. Vielä ei ole minulle selvinnyt, mitä todella tapahtui muuta kuin että äidin puhelin oli lentänyt vesiämpäriin ja tyttären puhelin tuusan nuuskana. Ostin tytölle upouuden, korttipaikalla varustetun ison tabletin. Ja tyttö alkoi käydä koulua.

Tammikuun reiluissa yöpakkasissa Anitan tontin reunalla oleva vesimittari jäätyi ja joutuivat vesipullolla kantamaan talouteensa kaiken veden naapurista. Sosiaalitantta alkoi vaatia tontille rakennettavaksi ulkohuussia. Aloin selvittää vesimittarin kohtaloa. Naapurikylän pormestari on sekä putkimies että sähkömies, ja kehotin Anitaa häneltä kysymään uutta vesimittaria. Juu, lupasi tuoda, kunhan saa ensin maksun ja kannustin Anitaa kysymään sosiaaliakalta, josko maksaisi. Juu, maksaa, kunhan on asennettu. Tätä nokittelua kesti pari viikkoa, kunnes älysin ehdottaa Anitalle, että saattaa osapuolet yhteen, sopikoot keskenään. Ja katso, seuraavana päivänä oli vesimittari paikoillaan.

Naapuri rakensi Anitan tontin nurkalle ulkohuussiin. Kävi kuitenkin ilmi, että Anitan talossa on ollut kylpyhuone ja sisävessa, mutta edellinen asukas on vienyt kaikki vesikalusteet mukanaan, muurattua ammetta myöten. Niinpä kannustinkin Anitaa kysymään sosiaali tantalta, josko kustantaa uuden pytyn, eihän ulkohuussi ole nykypäivää. Ja niin lupasi akka kustantaa. Tammikuussa ei kuitenkaan tullut eläkettä sen enempää joulu- kuin tammikuulta. Kaikki tulee helmikuulla.

Kommunikaatio Anitan huonolla saksalla on usein vaikeasti ymmärrettävää, mutta aloin kuitenkin kysellä, miksi Anitalla on eläke. Kertoi, että hänellä on kohtusyöpä. Tai tuumori tai jotakin ja että ei ole uskaltanut mennä leikkaukseen. Sen enempää ei puhuttu. Meidän kylien yhteinen lääkäri, jota kutsun Doktornöksi alkoi yhdessä sosiaaliakan kanssa ahdistella pikkulasten huostaanotolla, kun se isompi on niin pieni ja laiha. Ja niin se olikin. Ensimmäisen kerran kävin heidän talossaan toteamassa, että kylppärin lattiassa tosiaan törröttää putki vessanpöntölle. Tuolloin näin pikku Nellin, ja panin merkille, että sen runsasta rintamaitoa nauttiva pikkuveli ei ollut sitä paljoakaan pienempi. Anita syytti tytärtään siitä, ettei se osannut lastaan hoitaa. Aloin ostaa rasvaista maitoa. Nämä köyhät ostivat milloin pystyivät litran halvinta 1% maitoa. Aloin ostaa 2 – 3 litraa päivässä ja Lidlistä löysin 3,5% maitoa. Mutta tärkein oli Anitan asenteen muutos. Vakuutin, että “Sinä olet ainoa pikku Nellin turva, jos ei äitinsä osaa”. Anita alkoi pitää Nellin puolia.  Oikeastaan toinen iloinen asia koko orastavassa ystävyydessä. Jos vesimittari oli ensimmäinen. Vähitellen koin muuttuvani hölmöstä maksumiehestä enemmän kaveriksi.

Olin ostanut itselleni semmoisen sähköllä toimivan pöydällä pidettävän pienen uunin, kun en ollut oppinut kaasuhellani uunissa paistamaan. Niinpä Anita ja nuorempi tyttönsä alkoivat käydä iltaisin luonani ja paistettiin pakastepizzoja. Aina vähintään yksi vielä mukaan pikku Nellille ja äidilleen.  Minulla on läppäristä piuha telkkariin ja niin tyttö soitti juutuubista unkarinmustalaista musiikkia ja minä muutamia suomenmustalaisten kappaleita.

Talossani alkoi helmikuussa remontti ja elämä muuttui ahtaammaksi. Ensin yhden huoneen tavarat kahteen jäljelle jääneeseen huoneeseen, lopulta myös purettiin keittiö ja kylpyhyone. Lupasin kaikki purettavat vesikalut Anitalle. Ja vein sille joitakin tarpeettomia tuoleja, pöydän, petivaatteita, kas kun ei sillä ollut muita huonekaluja kuin sängyt. Ei tullut helmikuussa Anitalle eläkettä, ei takautuvasti eikä muutenkaan. Enkä kyllä totta puhuakseni ollut ihan sata varma, ettei tullut. Ainoa, mitä kerrottiin tulleen vanhemmalle tyttärelle, oli pikkulasten lapsilisät, yhteensä n. 80 euroa. Anita oli harmissaan, kertoi tyttärensä ostaneen “tilipäivänä” kaksi pakettia vaippoja ja litran maitoa (sitä halpaa ja laihaa maitoa) ja että loput rahat olivat menneet velkoihin, jotka syntyivät kun pikkupoika oli ollut sairaalassa.

Helmikuussa Anitan piti saada lapsilisä nuoremmasta tytöstä, nyt kun se kävi koulua, ja tytön piti saada stipendi, nyt kun se kävi koulua ja Anitan piti vielä saada kolmen kuukauden eläke takautuvasti. Sosiaaliakka kävi joka tiistai. Kun Anita otti asian puheeksi, niin akka sanoi, että voi voi, mene kauppaan ja osta ja lähetä enintään 80 euron ruokalasku, niin hän lähettää rahat. No näin me teimme. Menimme markettiin, tökkäsin Anitan käteen 10.000 forinttia elin noin 35 euroa ja sanoin, että osta nyt ja lähetetään kuitti sosiaaliakalle. Voi, siellä seisoi Anita isossa marketissa tyhjän ostoskärryn kanssa kuin orpo piru eikä tiennyt mitä alkaisi kärryynsä mättää. No, autoin ja sanoin, että maksan erotuksen, jos menee yli. Ei sitten mennyt yli, kertyi sen paremmin laskematta 9.800 forinttia ja kuitti talteen. Vielä ostettiin täysi kaasupullo ja pistettiin kuitit ja pieni lähetekirje kuoreen ja Anita vei kuoren postiin. Annoin postimerkkiin rahat ja hämmästyin, kun oli maksanut niin paljon. “Pistin pikakirjeenä”!!!!, heh siitä postikonttorista sosiaaliakankonttoriin on matkaa alle puoli kilometriä. Ei tullut rahaa kauppalaskusta, mutta sosiaaliakka lupasi, että kaikki sitten samalla kertaa..... Pakko myöntää, että hiukan nousi mieleen epäilyitä.

Olin luvannut nuoremmalle tytölle, että maksan joka kuukausi sille 35 euroa koulunkäyntiavustusta, kunhan käy koulunsa loppuun. Ja se oli kyllä ainoa juttu, johon olen sitoutunut. Köyhyydestä pois on vain yksi tie ja se on koulu. Se tyttö ei ole tyhmä. Mustalaistytölle on tarjolla vain kaksi huonoa tulevaisuudennäkymää. Lapsia alkaen 15 .v iästä ja ura kolmen lapsen äitinä (äidinpalkkaa n 150 e per kk. kolmesta alaikäisestä lapsesta + lapsilisät n 40 ekee per kersa per kk.) tai sitten paremmin tuottava seksityö. Anitan tyttö on läheltä seurannut siskonsa kärvistelyä kahden lapsen kanssa ja päätti kuitenkin palata kouluun. Helmikuun lopussa, ennen maaliskuun 1. päivän maksua neito kysyy, että josko siitä rahasta voisi kotata, kun ei ole kuin kahdet kalsarit eikä yksiäkään sukkia. Lähdettiin kolmestaan kaupunkiin (40 km) kiina-markettiin ja niin sitten neito osti kymmenen paria sukkia, viidet mitättömän kokoiset kalsarit, joista sanoin vain, että älä osta valkoisia. Ja ostokset maksoivat alle 20 euroa, eli puolet seuraavan kuukauden rahasta.

Me ajettiin kolmestaan aika usein yhteen kolmanteen kylään sikäläisen linja-autoaseman kahvilaan, jonka pihassa sopivasti sijaitsi tupakkakauppa. Ja sieltä sitten piti hakea 3 euroa maksava sätkätupakkapaketti. Kerran kiinnitin huomiota siihen, ettei sillä tytöllä ollutkaan sitä isoa, uutta, kallista tablettia mukanaan. Kun asiaa sitten pöyhittiin, niin kävi ilmi, että se ressu oli vaihtanut sen pienempään. No mitäpä siinä, paitsi että sen pienemmän tabletin akku kesti huikeasti vain puoli tuntia, se oli sisäänrakennettua mallia, eikä siihen huoltoliikekään osannut akkua vaihtaa. Voi itkulan vittu. 

Sitten selvisi, että tyttö oli hölmöillyt Lidlissä, jäänyt kiinni kalsaripaketin varastamisesta ja niin oli kotiin tullut kirje jossa 20.000 ft eli n. 80 euron sakkolappu. Kieltäydyin maksamasta ja vitsailin, että tuon Anitan sitten vankilaan tuomaan suklaata. Seuraavana perjantaina tulivat poliisit myöhään illalla ja neito ikkunasta metsään poliisia pakoon. Nukkui neito naapurissa seuraavat yöt. Koulusta olivat poliisit tytön maanantaina hakeneet ja vieneet kaupunkiin, lastenkotiin. No enää en kieltäytynyt maksamasta sakkoa, mutta etteivät päästäneet tyttöä maksun jälkeen kotiin, vaan sanoivat, että pääsee vasta kahden päivän päästä.

Seuraavana aamuna se piruparka karkasi sieltä lastenkodista. Anita oli raivoisaan ja huolissaan. Kysyi, että mitä tekee tytön kanssa. Josko pitäisi antaa kunnon köni löylytys. Sanoin, että älä lyö tyttöäsi ja muistin sen jostakin lukemani, tähänkin tilanteeseen sopivan yksinkertaisen amerikkalaisen fraasin: “Lapseni, rakastan sinua, mutta en pidä siitä, mitä olet tehnyt.” Koeta pitää nämä kaksi juttua erillään. Muutaman päivän se tyttö notkui poikaystävänsä kotona. Anita olisi halunnut mennä hakemaan sen kotiin, mutta en lähtenyt kuskiksi. Ja sitten tyttö soitti ja pyysi, että hakekaa kotiin. Tuli ja oli kamalan nälkäinen.

Otin Anitan kanssa puheeksi sen leikkaukseen menemisen ja sain sen suostuteltua verikokeeseen, josta sitten piti sen prosessin käynnistyä. Se sai laboratorioajan perjantaille, maaliskuun 24 päivälle kello 10. Lupasin ajaa sen kaupunkiin, sanoin, että käyn sillä aikaa ostamassa niille ruokaa, kun se käy verikokeessa. Miksi muuten minä ostan ruokaa, en vain kustanna sitä. Kas kun koetan ostaa terveellistä. Esimerkiksi kaalia ja porkkanaa, ja oli ihan uusi juttu, kun sanoin, että voit antaa raakana pikkutytölle natusteltavaksi. Ostan hedelmiä ja kasviksia, rasvaista maitoa ynnä muuta, mitä eivät ostaisi itse.  Puolen tunnin päästä ostokset oli tehty ja poimin Anitan kyytiin sairaalan edustalta.

Ja sitten tuli pommi. Ei verikoetta, ei leikkausta, ei mitään. Syöpä levinnyt kaikkialle, elinaikaa 2,5 – 3 kuukautta.

Käskivät mennä oman kylän Doktornön vastaanotolle maanantaina. Muuta en osannut siinä tehdä, kuin poikkesin kotimatkalla vielä kauppaan, ostin neljä litraa halpaa punaviiniä ja colaa ja tupla-annoksen tupakkaa ja vein Anitan kotiinsa. Ei vissiin ollu ihan pöllö idea. Olivat sitten äiti ja tyttäret viinin kanssa itkunsa itkeneet.

Sen päätin, että tätä hommaa ei jätetä kesken ja että mulla riittää aikaa ja rahaakin se, mitä tarvitaan. No se nuorempi oli tapellu taas äitinsä kanssa ja paukauttanut nyrkillä jo ennestään huonon telkkarin lopullisen pimeäksi ja harmitti, kun niiden kaasu oli loppunu ihan perhana siksi, että lämmittivät sillä koko taloa, kas kun oli sponsori. Kolkkoa oli minun istua yksin kotona katsomassa telkkaria, kun tiesin, että Anitalla oli seurana vain radio (jonka senkin olin sille antanut) eikä kaasua kokkaamiseen. Sunnuntaina ajettiin jo aikaisin kaupunkiin katsomaan kirpputorilta telkkaria. No, ei sieltä voinut ostaa, kun ei voi kokeilla. Mentiin kauppaan ja ostettiin kaupasta. Itku oli multa päästä, kun Anita niin iloitsi, että telkkarissa on viiden vuoden takuu.... Taisipa olla ensimmäinen uutena ja takuineen ostettu tavara Anitan elämässä.

Maanantaina Doktornö antoi vieläkin vähemmän elinaikaa. Tiistaina se tuli Anitalle kotiin pistämään kipupiikkiä ja kertoi, että olis semmoista kemoterapiaa. Anita kertoi tästä, kun oltiin ajamassa kauppaan. Oli sanonu Doktornölle, ettei ole varaa kemoterapiaan. Kysyin Anitalta, että mitä se terapia maksaa. No ei Anita tienny. Mutta salamana oli luuri kädessä ja soitti Doktornölle. Neljän terapian setti maksaa 80 ekeä. No eihän se ole paljon. Annoin Anitalle rahat ja Doktornö sai maksun tiistaiaamuna ja jo illalla tuli tekstiviestillä ilmoitus, että terapia alkaa huhtikuun 20. päivä.

Tiistaiaamuna Anita oli jo puoli kahdeksalta postissa odottamassa nyt jo neljän kuukauden eläkettä, lapsilisää, koulustipendiä.... Ei mitään. Kaikki tulee ihan varmasti huhtikuussa, vakuutteli sosiaaliakka puhelimessa. Taas oli jotakin häikkää papereissa, mutta lupasi maksaa yhden ylimääräisen kuukauden eläkkeen. Nyt viimeistään alkoi minunkin nenässä haista huijaus.

Terapian alkamisen odottaminen on muuten paljon vähemmän rassaavaa kuin kuoleman odottaminen. Niin muuttui tunnelma eikä ainakaan minun kurkkua enää niin purista. Vielä kertoi Doktornö, että 50 euron lisämaksulla saa kolme kertaa sädehoitoa. No sekin me ostettiin.  Ambulanssilla vievät sairaalaan, pitävät neljä päivää per hoitokerta ja tuovat takaisin kotiin samalla kyydillä.

Naapurikylän keskustassa tönötti sosialismin aikainen tiilestä rakennettu iso bussipysäkki, joka loppuvuodesta yhtäkkiä muuntui somaksi taloksi. Arvelin, että työttömät olivat joutuneet vastikkeellisena työnä sen rakentamaan kunnan tarpeisiin. Mutta ei se niin mennytkään. Se on mustalaisten talo, rahoitus Budapestista (EU:lta??). Ja siellä ottaa kerran viikossa vastaan henkilö, joka hoitaa mustalaisten asiaa. Nyt kun älysin, että se sosiaaliakka tosiaan vedättää Anitaa eikä meinaakkaan maksaa sille eläkettä, niin kehotin Anitaa soittamaan ja sopimaan tapaamisajan sinne mustalaisten taloon. Se aika on tänään torstaina 30.3. kello 10.

Siinä kävi sitten niin, että se mustalaisasianainen menikin Anitan luo jo kello 9. Ja se toi mukanaan pankin asiakaskortin ja tiedon siitä, että kaikki tulee maksuun 12. huhtikuuta ja ne saa nostaa sillä kortilla pankista.

Mikä parasta: Se kemoterapia ei sitten vissiin tulekaan niin mahdottoman kalliiksi. Asianainen otti laskun mukaansa ja lupasi rahat tilille siitäkin muutamassa viikossa. No, saa sitten nähdä tapahtuuko näin. Mutta jos, niin ei Unkarissa ole niin paha sittenkään elää, kunhan oppii pitämään puoliaan.

Ja huomenna perjantaina Anitan on määrä ajaa sen saman sosiaaliakan kanssa kaupunkiin markettiin ostamaan wc pytty. Pormestari on jo käynyt asentamassa talostani hylätyn tiskipöydän Anitan keittiöön, lämminvesiboileri ja suihkukalut saadaan käyttöön huomenna. Heh, vielä puuttuu huussista ovi ja ikkuna, mutta kyllä nekin sinne saadaan, onhan Anita saamassa neljän kuukauden eläkkeen plus lisiä yhteensä noin 700 euroa.

Ja tyhmästä suomalaisesta sponsorista on pikkuhiljaa muovautunut luotettava kaveri, jolle Anita nyt haluaa tehdä valtakirjan siltä varalta, että hän on sairaalassa kun ne rahat viimein saapuvat. 

Anitan ja tytärten välit ovat parantuneet kamalan uutisen myötä. Isompi tyttö siivoaa ja pesee pyykkiä (no juu, miksi ei pesisi, ostin pesupulveria, tiskiainetta, lattianpesuun jotakin tököttiä + rievun ja vielä lattiaharjan) ja pienempi oli vienyt äidilleen aamukahvit sänkyyn.

Päivitystä tiistaina 4.4. :No sitä unkarilaista sosiaaliakkaa, jonka vetelyyden ansiosta Anita on ollut ilman eläkettä jo neljä kuukautta ei ilmaantunut kuten osasimme arvatakin. Soitto mustalaisasianaiselle, tulee maanantaina selvittämään kylppärin tilannetta. Doktornö kävi pistämässä perjantain piikin. Viikonlopuksi ei luvassa piikkiä, vain reseptivapaita pillereitä.

Maanantaiaamuna sitten järkyttävä pommi. Doktornö saapui Anitan luo jo kello 8. Ei piikkiä, ei mitään. Sanoi, että perutaan kemokin. Ei mitään, morfiinistakin pitää maksaa??? Karmivia hätääntyneitä messenger viestejä huonolla saksalla. Tyhjältä tuntui, viimeinenkin oljenkorsi katkesi karusti.

Muuta en osannut siinä hötäkässä neuvoa kuin että soittaa heti mustalaisasianaiselle, ja tolkkua alkoikin tulla. Pistäminen jatkuu, tarvitaan vain 100 euroa lääkkeeseen. Äkkiä autoon, annoin rahat pistäjän käteen, käskin Anitaa pyytämään kuitin. Anita sai piikin ja aika pian kivut alkoivat hellittää. Samoin lupaus kemosta jäi voimaan.

Doktornö tuli iltapäivällä uudestaan ja nyt tuli asiaan tolkkua, ikävähköä tolkkua: Anitan sairausvakuutuskortti on vanhentunut, joten hänen pitää maksaa kaikki käteisellä. Mitä se tohtori EI kertonut, oli että uuden kortin saa naapurikaupungin “Kela”-konttorista huikeaan 12 euron hintaan. Tohtori kysyi Anitalta, miten se osaa pyytää kuitin ja hakea rahoja takaisin ja Anita kertoi sanoneensa, että yksi ystävä on neuvonut. Ja tohtori pamautti päin naamaa, että “et olekaan niin tyhmä kuin luulin”. Paska akka koko tohtori.

Enhän minä voinut tietää rahojen takaisin saamisesta. Mutta kun Anita maksoi sen kemoterapian, niin kehotin pyytämään kuitin ja keksin, että lätkäisee sen kuitin sen mustalaisasianaisen eteen. Hih, yllätys, yllätys, tämä sanoi lähettävänsä kuitin “kelaan” ja rahat tulee muutamassa viikossa. Että silleen, kokeilemalla hyvä tulee.

Mustalaisasianainen kävi sitten maanantai-iltapäivänä Anitan vessan inventoimassa ja ajaa Anitan kanssa kaupunkiin paskapyttyostoksille perjantaina. Ja hyvä on Anitan huumori: Kerroin että roosan värinen pytty maksaa monin verroin enemmän, niin nyt aina muistaa virnistellä, että käy valkkaamassa sen roosan pytyn.

Tiistaina heti aamusta ajoi pistäjänsä (toinen mustalaisnainen, asuu vastapäisessä talossa) kanssa kaupunkiin, sai kelpaavan kelakortin ja lääkkeet otettavaksi pistoshoidon kanssa.

Anitalla on nyt ajantasainen kelakortti ja kaiken kukkuraksi se mustalaisnainen vei sen tänään ensimmäiseen sädehoitoon. Hoitoja nyt joka päivä.

Vein sen eilen Lidliin ja matkalle se kertoi, ettei ole koko päivänä syönyt mitään. kyselin, mitä tekisi mieli. No sanoi loppujen lopuksi, että jos salamia. Ostin semmoisen hoikan, puoli metriä pitkän. Ylpeänä näytti aikaan saannostaan. Aamulla oli 5 senttiä jäljellä, että ei ihan heti näänny nälkään vaikka hoidot vie ruokahalua. Käytiin tänäänkin Lidlissä nyt illalla ja ostin kaksi salamia....

Jaakko Muranen